Tässä ja nyt

Aika hassua. Kaiken tän laskimen näpyttelyn ja pääsykoejännityksen keskellä mä oonkin aika onnellinen. Ja hassua tästä tekee nimenomaan se, että mun oletuksissa piirtyneet ääriviivat onnellisuuden kokemiselle on ollut niin rajatut, etten oo uskonut tän hetkisen elämäntilanteen mahtuvan niiden sisälle. Sitä varten ei tarvinnutkaan kivuta tikapuiden korkeimmalle askelmalle, kääntää vuoria ympäri, löytää rakkautta, elää älyttömän mielenkiintoista ja tapahtumarikasta elämää, oppia kaikkia maailman kieliä tai saada jokaisen vastaantulevan hyväksyntää. Mutta sen sijaan niinkin pieni ja simppeli asia, josta oon huomannut haalivani entistä enemmän hyvää oloa mun päiviin, on ollut läsnäolo. Oon viime aikoina hullaantunut bullet journalin eli itsetekosen kalenterin/päiväkirjan tekemiseen, into maalaamiseen on ollut vieläkin enemmän läsnä ja joogasta on tullut koko ajan tärkeempi osa mun päiviä. Monet näistä asioista, joista oon viime aikoina innostunut, on huokunut tätä läsnäolon tarvetta. Oon kyllä pienestä pitäen ollut se innostuja, joka uppoutuu täysin asiaan, joka sillä hetkellä kiinnostaa (ja löytää lähes joka päivä uuden harrastuksen), mutta jostain syystä tuntuu että tää mun lapsenomainen innostuja on ollut pitkään hukassa ja vasta nyt heräillyt talvihorroksestaan. Ja miten paljon voikaan näin yksinkertainen ja tavallinen asia antaa energiaa ja iloa pieneen ihmiseen.

IMG_6250.jpg

Oon tuskin ainut, josta välillä tuntuu, että läsnäoloa saa etsiä tästä ajasta suurennuslasin ja vainukoirien kanssa. Mitä oliskaan keikat ja konsertit ilman taukoamatta jaettuja kuvia ja videoita? Pitäähän sitä olla sata todistusaineistoa mukanaolosta. Tyttöporukan illanvietossa käsivarrenjatkeeksi kasvanut kännykkä kohoaa vähän väliä, ja kameran sarjatulitusta edeltää: ”kaikki nauraa, än-yy-tee-nyt!”. Käden liike pääsykoodin näppäilystä facebook-seinälle tuntuu olevan iskostunut paremmin liikemuistiin kuin käveleminen, ja tärkeimmät somekanavat läpikäyvä koreografia toistuu päivän aikana useammin kuin kehtaa myöntää. Havahduin parin viikon takaisella reissulla kummastelemaan omassa pääkopassa pyörivää ajatusvirtaa, kun tuntui jotenkin väärältä jos ei saanut ainakin yhtä kuvaa someen jaettavaksi. Somepäivitys tuntuu välillä olevan niin tärkeässä roolissa, ettei ilman sitä alkuperäistä hetkeä ole lähes tapahtunutkaan.

Lähiaikoina ainakin omiin korviin on kantautunut entistä enemmän merkkejä siitä, että kuherruskausi sosiaalisen median kanssa alkaa olla ohi, ja puhetapa siitä on muuttumassa. Enää ei hehkuteta sen erinomaisuutta joka käänteessä, vaan jotkut on jopa kyllästymässä siihen. On somepaastoja ja itseironisia meemejä, joissa piikitellään omaa ja muiden nettikäyttäytymistä. Toisaalta hyväntahtoisia haasteita ja toinen toistaan positiivisempia someilmiöitäkin ilmestyy niitäkin kuin sieniä sateella.

Täällä bittiavaruudessa verkostoidutaan, rakennetään identiteettiä, saadaan apua, ansaitaan elantoa, pysytään ajantasalla, nauretaan meemeille, pahoitetaan mieltä ja ylitetään rajoja. Ei oo mikään ihme, jos joillain menee tässä tulvassa pasmat sekaisin, iskee kyllästyminen ja hukkuu aitous. Ainakin mua itseäni kieltämättä huimaa, miten päivä päivältä tiukemmin elämä on punoutumassa kiinni tähän sähköiseen maailmaan.

Untitled

Oon tehnyt jo pitkään vähitellen tapahtuvaa siirtymistä enemmän yksityisyyden varjoon. Vasta nyt oon osannut kunnolla myöntää itselleni, etten sittenkään tykkää olla niin paljon esillä. Nettimaailmassa omasta elämästä huuteleminen ei oo tuntunut luontevalta, kuvia ja tekstejä on halunnut tallentaa ensisijaisesti omiksi muistoiksi, ja jatkuvan jakamisen sijaan oma kiinnostus on ollut nimenomaan alussa mainituissa enemmän läsnäolon ympärillä pyörivissä asioissa. Someen turhautuminen ei oo mikään uus tuttavuus, vaan jo pitkään oon huomannut loitontuvani päivittämisen maailmasta. Ehkä tää on joku hetkellinen vaihe, mutta voi myös hyvin olla, että vuosia sitten uutuudenhurmaa hehkuneesta somejakamisesta alkaa olla kasvamassa ulos.

Kieltämättä voi kuulostaa ironiselta, että mitä tää tyyppi täällä sosiaalisen median ruumiillistumassa oikeen vauhkoaa, mutta jollain tavalla jo blogin syntyhetkistä lähtien tänne kirjoittamisessa on ollut ihan toisenlainen fiilis, enkä usko tän someahdistelun muuttavan mitään tän osoitteen alla. Totta kai olis helppoa katsella somemaailmaa vaan tästä negatiivisesta kulmasta ja heittää hanskat tiskiin jokaisen somekanavan suhteen, mutta onhan täällä jakamisessa niin paljon harmittomuutta ja muutakin kuin illuusioita, teeskentelyä ja hetkestä vieraantumista. Rehellisyys omalle meiningille täällä ja huolenpitäminen siitä, ettei sitä läsnäoloa tarvii etsiä kissojen ja koirien kanssa on kuitenkin sellasia perusjuttuja, joihin mun mielestä jokaisen on aina välillä hyvä pysähtyä.

Olis mielenkiintoista kuulla, jos siellä on muita ehkä entisiä aktiivisia somepäivittäjiä, jotka on nykyään enemmän kyllästyneitä tähän touhuun? Entä mitä somemaailma teille antaa, ja mikä siinä on just teidän mielestä parasta?

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Mä voin niin samaistua tuohon tekstiin! Enää ei tule päivitettyä esimerkiksi Snäpin My Storya niin usein kuin ennen, enkä Instassakaan halua enää julkaista niin paljon kuvia mitä joskus.
    Pidin aikoinaan itsekin blogia, ja mulla on muutaman kuukauden ajan ollut sellainen fiilis että jospa sitä palais blogin puolelle kun siitä kirjottamisesta niin pidän, mutta oonkin perääntynyt tosta ajatuksesta sillä en tiiä haluunko sittenkään jakaa mun elämääni niin paljon somessa. Et ole siis todellakaan ainut kuka on vähän kyllästynyt näihin someihin :)

    • Ei vitsi, jotenkin aika huojentavaakin kuulla et siellä joku muukin kokee parhaillaan tätä samaa fiilistä! Ja sama täällä, my storyjen sijaan nykyään tallentaa niin paljon useemmin kuvat vaan sinne ”muistoihin”, ja muutenkin kuvia ottaessa taustalla on tietyllä tapaa enemmän simppelisti halua ikuistaa muistoja (itseä varten) kuin jotain tavoitteellisempaa, mitä se ehkä ennen oli.

  • Oi kuinka upea bullet journal😍😍
    Ehkä itekki joku päivä vielä väsään tollasen..
    niin ja siis aivan ihana kuulla, että sulla menee hyvin!❤️

    Some on mullekin ollut aina ristiriitainen juttu: vaikka se antaa paljon hyvää, oon luonteeltani kuitenkin tosi herkkä ja siksipä onkin huomannut että somemaailma saa mut herkästi tolaltaan tai vähintäänkin ajatukset solmuun. Vietin maaliskuun kaverin yllytyksestä ilman instaa ja snäppiä, mikä oli oikeestaan tosi hyvä kokemus. Sellanen jatkuva jakamisen ja ns. muille näyttämisen tarve katosi. Huomasin ne asiat, jotka Suomessa ovat oikeasti hyviä, ja ne ovat mun mielestä inspiraatio ja kommunikointi. Instasta kaipasin paaston aikana ainoastaan Emma Watsonin, Ulrikke Falchin ja parin muun lemppariasennemuijan päivityksiä joista tulee aina niin hyvä ja voimaantullut fiilis, haha. Muutoin ei kyllä kaivannut sitä jatkuvaa toisten elämän kattelua, mikä on oikeastaan tosi turhaa, jos miettii (tai ainaki mie mietin hehe).

    Okei nyt lopetan tän romaanin! Kirjotit vaan niin hyvin ja osuvasti aiheesta että innostuin :D
    Tsemppiä kovasti vielä pääsykokeisiin valmistautumiseen!

    • Ihanaa että innostuit, niin kiva kommentti!
      Somepaastossa kuulostaa kyllä olevan tosi paljon hyviä puolia, ja vaikka totaalikieltäytyminen ei oo ehkä se mitä siinä haetaan niin tärkeintä on varmaan just päästä ottamaan pari askelta taaksepäin ja huomata, mitkä asiat just itelle tuntuu somessa innostavalta ja mitkä taas vie turhaa energiaa. Ainakin ite tunnistan, että vähän nuorempana täällä jakamisen ja päivittämisen virrassa joutu helposti sellaseen kuplaan, että ittensä kuunteleminen oli vähän hukassa. Mut niin upeeta kuulla, että sulla aikalisän ottaminen vaikuttaa olleen aidosti hyvä juttu!
      Ja vahva suositus bullet journaloinnille! Vaikka oon nyt vasta muutaman viikon tutustunu tähän hommaan, niin oon kyllä jo ihan koukussa :D Ihan parasta tässä hommassa on sen loputtomat mahollisuudet ja luovuuden käyttäminen, ja totta kai isona plussana siinä sivussa saa vähän arkea järjestykseen.
      Kiitos sulle Aino, ja tsepit sunkin kevääseen!