Kun arjesta on someglamour kaukana

Kuten näkyy, tän osoitteen alla on ollut viime aikoina kohtalaisen vähän elonmerkkejä. Eikä siinä mitään – täysin oman mielenkiinnon mukaanhan mä tänne kirjoittelen, ja vaikka kuinka jostain hommasta tykkää, ei se aina luonnollisesti nappaa. Mutta vaikka mä en normaalisti näekään syytä erikseen pahoitella näitä hiljaisia jaksoja, niin nyt kuitenkin mun kirjoittamisen innon sammumisen taustalla ollut syypää sai mut sen verran ärsyyntymään omille juuttuneille ajatuksille, että teki mieli vähän avata asiaa ääneenkin.

Oon kuluneiden viikkojen aikana jollakin tapaa alitajuisesti istuskellut tietynlaisessa odotustilassa tähyilemässä päiviä ja hetkiä, joissa olisi jotain hohdokasta, kuvauksellista tai muuten niin sanotusti ”some-arvokasta”. Enkä sen kummemmin tätä omaa toimintaa tiedostanut tai varsinkaan itselleni myöntänyt, mutta nyt kun sen olemassaolo omassa päässä valkeni, teki heti mieli ruveta mököttämään omalle ajatuksenjuoksulle. Vaikka mä kuvittelenkin nyrpisteleväni nenää kiillotetulle ja kaunistellulle somekulttuurille ja haluaisinkin kapinoida sitä vastaan, on karu totuus vaan se, että aina välillä löydän itseni ihan yhtä lailla mikrokuituliina kädessä yrittämässä kiillotella tällä puolella näkyvää vaikutelmaa itsestäni.

Ja tää himokiillottaja on nyt viikkoja pistänyt mulle oikeastaan täyden jarrun päälle, mitä tulee kuvien julkaisemiseen tai blogiin kirjoittamiseen. Someglamour on nimittäin ollut hyvinkin kaukana mun kuluneista viikoista. Tällä hetkellä mun elämään kuuluu angiinan päihittämistä, iho-ongelmia (ihon kuivuminen on tällä hetkellä edennyt siihen pisteeseen että hymyileminenkin sattuu) ja maratooneja, joihin ei kuitenkaan liity mitään huippukuntoa tai aihetta ylpeilyyn (vaan TV ja lämmin peitto). Ja tästä sohvan ja jääkaapin välisellä akselilla vietetystä arjesta tai kuoriutuvasta ihostani ei ole tehnyt mieli jakaa mitään materiaalia täällä pikseleistä koostuvissa hyvien vaikutelmien olympialaisissa, vaan mielentila on lähinnä ollut koko ajan sellaisessa lamaantuneessa ”sitten kun” -tilassa. ”Sitten kun mun iho paranee.” ”Sitten kun mulla on taas voimia johonkin mielenkiintoiseen aktiviteettiin.”

Ja nyt kun tän pukee sanoiksi, ei voi muuta kuin huokailla ja pyöritellä silmiä omalle asenteelle. Jos on aivan itsestään selvää, että aina silloin tällöin elämä on kaukana hohdokkuudesta ja riemusta, on tälläinen rajoittunut illuusioiden rakentaminenkin ihan yhtä järkevää kuin kuvitelmat elämästä ruusuilla tanssien. Ja sitä paitsi Netflixin täyteinen flunssalla terästetty arki on niin tuiki tavallista elämää kuin voi vaan olla, joten tuntuu ihan absurdilta, miksei edes tavallista elämää voisi jakaa, vaan kaikessa sisällössä pitäisi olla jotakin ainesta ylpeyteen.

Mutta itsehän me näitä muotteja tänne mediaan muovaillaan, ja vaikka tästä kaunistelevasta käyttäytymisestä paljon yleisesti keskustellaan, on kieltämättä aika epätodennäköistä, että some yhtäkkiä muuttuisi tylsän arjen, epävarmuuksien paljastelun ja vaikeuksien jakamisen välineeksi.

Mutta vaikka en todennäköisesti itsekään pääse ikinä eroon omasta kiillottelijastani, niin hyvää tää vallitseville ilmiöille murjottaminen silti aina tekee. Ja pääsinpähän ainakin nyt kertomaan, että oon elellyt elämääni nyt viime aikoina sairastellen. Toisaalta nyt kun tarkemmin pelkästään tätäkin toimintaa mietin, niin eikö tämäkin ole vain epäsuoraa yritystä vakuutella jotakin (”elämääni ei kuulu tällä hetkellä mitään loisteliasta, ja sille on luonnollinen syy”)?

Ehkä vaan annan olla ja meen rasvaamaan naamaani.

Kivaa maanantaita!

signerica

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Haha sattumalta aloin miettiä että mikä se blogi olikaan mitä luin joskus pari vuotta sitten ja nyt ootkin aloittanut taas bloggaamisen. Huippua!

    Ulkoasusta haluaisin kuitenkin antaa sellaisen palautteen, että inhoan kun postaukset pitää erikseen klikata auki. Silloin ne jäävät ainakin itseltäni lukematta kun tahtoisin vaan nopeasti selata uusimmat postaukset, kun en aina välttämättä jaksa kaikkia lukea :/

    • Ei vitsi, ihana kuulla et vanhan blogin lukijoitakin näkyy täällä :-)
      Ja hei kiitos palautteesta – oot kyllä ihan oikeessa että postausten nopea selailu on vähän hankalampaa tällä ulkoasulla.. Hion vielä varmasti tätä nykyistä ratkasua tässä ajan myötä, joten pitää miettiä olisiko toi perinteisempi asettelu sittenkin kätevämpi.

  • Niiiin hyvä teksti! Voin samaistua siihen tunteeseen, että ”mun elämä ei oo tarpeeksi mielenkiintoista somemaailmaan”, koska usein teen itsekin päivän mittaan ihan niitä perusjuttuja: kuka muka niitä jaksaa netissä katsella? Mutta niin se vaan menee että elämä ei kellään ole niin hohdokasta kuin miltä se netissä näyttää. Mun mielestä on aina ihana lukea tällaisia rehellisiä tekstejä, ja sä vielä kirjoitatkin mahdottoman hyvin :-) Ihana sinä <3

    http://the-happiness-theory.blogspot.fi/

    • Voi kiitos sulle, niin kiva kuulla!
      Ja sitä kyllä tasasin väliajoin tuohtuu kun miettii kaikkia näitä turhia paineita, joiden pyöritykseen sitä helposti lähtee mukaan. Mut nimenomaan muidenkin päivityksiä seuraillessa pitäis muistaa se, miten harkittua kulissia kaikki tosiasiassa täällä onkaan.