Ikuinen hiusdilemma

Lyhyt vai pitkä tukka? Tää on ikuisuuskysymys, jota pyörittelen mun päässä jatkuvasti. Mulla on selkeesti kausia, jolloin hiustenkasvatusbuumi on täysillä käynnissä ja silmissä kiiltää pelkästään haave pitkistä kutreista, mutta tän buumin katkaisee kuitenkin aina välillä yhtäkkinen päähänpinttymä lyhyestä tukasta. Ja tällä hetkellä jälkimmäinen on hyvinkin läsnä.

Mun päässä oleva kuva unelmahiuksista on aina ollut joko tai –lyhyet tai pitkät, ei mitään sen väliltä. Mutta silti mulla on tosi ristiriitainen suhde näihin molempiin pituuksiin.

Silloin kun kasvatusprojektin katkaisee lyhyistä haaveilu, mun silmissä pitkä tukka näyttää pelkästään häiritsevältä ja epäkäytännölliseltä. Latvat hapsottaa, hiukset on painavan näköiset ja liimautuu päätä pitkin, pituudet jää jumiin joka paikkaan ja loppujen lopuksi sitä aina päätyy pitämään hiuksia sotkunutturalla.

Samaan aikaan oon kuitenkin lähes koko ikäni vannonut enemmän pitkien hiusten nimeen muutamaa lyhyen tukan vaihetta lukuunottamatta. Varsinkin nuorempana (vanhan blogin lukijat ehkä muistaa) lantiopituiset hiukset oli lähes mun tavaramerkki, ja olin aidosti ylpeä niistä. Ja lapsuudestakin mulla on selkeitä muistoja siitä, miten haalin prinsessalehdestä tullutta tummanruskeaa ”hiuslisäkettä” kuin kalleinta aarretta ja unelmoin yhtä pitkistä ja paksuista hiuksista kuin disneyprinsessoilla.

Vaikka ääneen sanottuna tyhmältä kuulostaakin, pitkät hiukset on aina ollut mun mielessä jollakin tapaa sinnikkyyden ja pitkäjänteisyyden symboli. Ja aina kun lyhyiksi leikkaaminen on alkanut kaduttaa, olen jälkiviisaana tuominnut leikkaamispäätöksen hetkellisen uutuudentunteen ja intuition lumoissa tehdyksi lyhytkatseiseksi päähänpistoksi.

Nyt olen kuitenkin alkanut kasvamaan ulos tästä pitkähiuksisuuden haaveen ylivoimaisuudesta. Ei viisvuotiaan päähän piirtyneestä unelmasta tarvii ikuisesti pitää kiinni. Olihan haaveissa silloin myös kaikkea lemmikkikilpikonnista eläinlääkärin ja presidentin ammatteihin.

Tällä hetkellä tuntuu, että oon inhottavassa puolimatkassa mun hiusten kanssa. Samaan aikaan mun mittapuulla pitkiin hiuksiin on vielä reippasti matkaa ja toisaalta on raaskittava pätkästä pois reippaasti senttejä, jotta nää olis lyhyet. Ja kuten edellä sanoin, nykyinen keskipitkä-malli ei lukeudu mun lemppareihin. Toisaalta kasvattamista puoltais se, että mun hiukset on tällä hetkellä parempikuntoiset pitkiin aikoihin. Tykkään myös askarrella kaikenlaisia lettikampauksia, joita ei niin monipuolisesti ehkä pysty tekemään lyhkäsiin hiuksiin.

Pitkään hallinneista haaveesta on totta kai vaikea päästää irti. Uskallanko leikkauttaa tukan vai enkö uskalla? Oonko mä kuitenkin se pitkätukkainen, ja kadunko mä heti? Mut mitä jos se lyhyt on sittenkin mun juttu? Tällä hetkellä mun haaverissa pyörii sellanen ihanan huoleton, vähän olkapäiden yläpuolelle jäävä tasapaksu polkka.

No miten on, onko tää vaan jotain oman tyylinsä kanssa eksyksissä olevan outoa höpinää vai tunnistaako muutkin itsessään tän saman poukkoilun kahden pituuden välillä? Kannustatteko istahtamaan kampaajan penkkiin vai ootteko enemmän kärsivällisen kasvatusurakan kannalla?

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Voi että! Ihanaa kun on joku sielunkumppani tän ongelman kanssa. Mä oon jo ihan ykkösluokalta lähtien välillä kasvattanut mun hiukset pitkäksi ja välillä napsassu ne lyhyiks. Tällä hetkellä mulla on keskipitkät ja mietin, että pitäiskö kasvattaa vai leikata. Ja yks iso kysymys on myös se, että sopiiko mulle paremmin pitkät vai lyhyet hiukset.
    P.S. Aina kun sulta tulee uus postaus, tekis mieli pomppia ilosta kun nää sun postaukset on niin ihania. :)

    • Jee! Joku muukin kamppailee tän kanssa! :D Täl hetkellä tuntuu et lyhyet olis niin se mun juttu, mutta toisaalta sitä epäilee et onko tää taas vain sellanen vaihtelunhaluisuuden vaihe, joka menee silmänräpäyksessä ohi ja katumus tulee tilalle… Toisaalta oon niin malttamaton, etten satavarmasti jaksa harkita kovinkaan kauaa, joten ei varmaan aikaakaan kun marssin kampaajalle!
      Ja voi vitsi, aivan ihana kuulla! Kiitos sulle :)

  • Sama juttu täälläkin! Tällä hetkellä hiukset pidemmät kuin pitkään aikaan ja tekisi niin mieli pätkäistä olkapäiden korkeudelle jäävä polkka. Kuitenkin nutturat sun muut kampaukset on tosi kivoja, mutta niin myös polkkatukka jota voisi rennosti pitää auki! Tämä lyhyet- vai pitkät hiukset on todellakin vaikeamman luontoinen kysymys!

    • Allekirjotan kans täysin vaikeuden luopua pitkän tukan kampauksista! Pitkistä lyhkäsiin hyppääminen käy niin helposti, mutta sit kun se on tehty niin ei kyllä auta itku jos pitkiä kutreja tulee ikävä.. Onhan hiukset toki uusiutuva luonnonvara, mutta silti tää valinnan vaikeus ärsyttää :D

  • Sanoisin että leikkaa ne lyhyet! Sulle sopis ihan älyhyvin sellanen polkka.

    Mullaki oli aina sellaset suht pitkät hiukset, kunnes aloin leikata lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi ja joskus pari vuotta sitte vetasin ihan kunnon polkan. En oo koskaan osannut katua mun hiuslokeiluja, koska musta on ollut tosi mielenkiintosta olla eri hiustyyleillä. Ja vaikka kuulostaa hassulta niin mun mielestä sitä näkee ittensä vähän erilaisessa valossa riippuen vaikka nyt siitä hiusten pituudesta – ite ainakin polkkatukkaisena tunsin oloni varsinkin aluksi jotenkin reippaaksi ja pelottomaksi haha, jos siinä on mitään järkeä :D

    Oon sitä mieltä, että ei kannata ajatella liian vakavasti, hiukset kasvaa aina takasin! Elämä on liian lyhyt epäröintiin ;)

    • Voi vitsi, sun sanojen jälkeen alko houkuttelemaan polkka entistä enemmän! :D Mun tän hetkinen tuntuma komppais kyllä ihan täysillä tota viimistä lausetta, joten en pitäis epätodennäkösenä jos mun tukka hetken päästä onkin keventynyt kummasti!

      Ja tunnistan jotenkin niin hyvin ton hiusmuutoksen tuoman voimaantumisen tunteen! Coco Chanel on sanonut kuuluisasti: “a woman who cuts her hair is about to change her life”, mutta vaikkei määrätietoisesti mitään olis aikonu muuttaakaan niin musta tuntuu että kampaajalta lähtee aina mukaan ihan eri fiilis!